Ole minulle tajunnanvirtaa, lyhytproosaa, runoja. Avaa kantesi, päästä riveillesi. Viettele minut. Koukuta.
Älä koskaan avaudu itsestään selvänä, älä tarjoa ratkaisuja, älä yhtä juonta.
Vie semminkin sivupoluille. Sekoita pääni ja avaa sen Gordionin solmut.
Kulje rinnallani loppuun asti, avaudu aina uudelleen, samana ja vieraana.
Rakastan sinua, Klassikkoni.
perjantai 23. marraskuuta 2007
lauantai 10. marraskuuta 2007
perjantai 9. marraskuuta 2007
Jokela in memoriam
Jokelan koulusurmista on kaksi päivää, ja maassa vallitsee vielä pitkään paitsi suru myös kollektiivinen epätietoisuus.
Etenkin meitä, jotka olimme luodeilta kaukana, kalvaa miltei perverssi tarve tietää kaikki mahdollinen. Tapahtumia, yksityiskohtia ja taustoja kootaan yhteen kuin palapeliä. Kaikki haluvat tietää, mitä oikeasti tapahtui ja miksi?
Tämä tirkistely on inhimillistä ja siksi osin hyväksyttävääkin. Silti tällaiset kysymykset ovat myös perin turhauttavia. On nimittäin niin, että syiden ja tässä tapauksessa myös syyllisten etsintä peittää paljon enemmän kuin paljastaa.
Kukaan ei näytä pohtivan mahdollisuutta, että vastausta ei koskaan saada. Että kaikkia palapelin paloja ei löydetä tai että paloja onkin enemmän kuin kokonaiseen ja ehjään kuvaan tarvittaisiin.
Jos tätä myllerrystä onnistuu katsomaan edes hieman ulkopuolisena, on päällimmäinen vaikutelma se, että paha on nyt päässyt irti sieltä, minne se yhteiskunnassa alinomaan yritetään sulkea. Järjetön pahuus ja vääryys eivät ole enää ulkopuolellamme: raiskauksissa, yksityisasunnoissa tehdyissä tapoissa tai ”luusereiden” itsemurhissa.
Jokela toi järjettömältä tuntuvan pahan suoraan keskellemme, ja meihin sattuu, koska meidän on katsottava sitä silmiin.
Tähän asti olemme tuudittautuneet. Kaikesta yhteisöllisestä on leikattu niin konkreettisesti kuin henkisestikin, eikä toisista välittäminen ole jäänyt leikkuukirveeltä paitsi. Kaikesta muusta olemme suurin piirtein karsineet paitsi omaan napaamme tuijottamisesta.
Samaan aikaan olemme sulkeneet silmämme todellisuudelta ja toivoneet, ettei ulossuljettu koskaan pääsisi kontrollista – tai jos pääsisikin, niin paha ei sattuisi omalle kohdalle.
Eräs suuresti arvostamani ihminen totesi taannoin: Maailmassa tapahtuu jatkuvasti järjettömiä asioita, joita turvattua elämää elävä ihminen ei voi koskaan käsittää. Ihmisten on vaikea hyväksyä ja sietää mahdollisuutta, että pahan edessä puhuminen, kuunteleminen ja ymmärtäminenkään eivät aina auta. Järjetöntä, elämän tuhoavaa, pahuutta ei voida kuitenkaan koskaan kitkeä täydellisesti, vaikka meillä olisi massoittain poliiseja ja psykologeja ja opettajat ja vanhemmat huolehtisivat lapsistaan.
Jonkun pitäisi uskaltaa kysyä nyt, olisivatko Jokelan surmat olleet estettävissä. Ja jonkun toisen, riittävän monen, pitäisi uskaltaa vastata, että ei. Että siinäkin tilanteessa, jossa tekijää lähellä olevat ihmiset olisivat tehneet parhaansa, jotain olisi voinut jäädä huomaamatta – tai sitten teon olisi tehnyt joku muu.
Tällainen vastaus ei tarkoittaisi, että meidän pitäisi alistua pahan olemassaoloon ja jäädä odottamaan uutta verilöylyä. Pikemminkin tosiasioiden tunnustaminen olisi lähtökohta uudelle, entistä aidommalle välittämiselle.
Se olisi oikeastaan välttämätöntä, jotta tulevaisuudesta voitaisiin yrittää rakentaa paremmin siedettävä.
Etenkin meitä, jotka olimme luodeilta kaukana, kalvaa miltei perverssi tarve tietää kaikki mahdollinen. Tapahtumia, yksityiskohtia ja taustoja kootaan yhteen kuin palapeliä. Kaikki haluvat tietää, mitä oikeasti tapahtui ja miksi?
Tämä tirkistely on inhimillistä ja siksi osin hyväksyttävääkin. Silti tällaiset kysymykset ovat myös perin turhauttavia. On nimittäin niin, että syiden ja tässä tapauksessa myös syyllisten etsintä peittää paljon enemmän kuin paljastaa.
Kukaan ei näytä pohtivan mahdollisuutta, että vastausta ei koskaan saada. Että kaikkia palapelin paloja ei löydetä tai että paloja onkin enemmän kuin kokonaiseen ja ehjään kuvaan tarvittaisiin.
Jos tätä myllerrystä onnistuu katsomaan edes hieman ulkopuolisena, on päällimmäinen vaikutelma se, että paha on nyt päässyt irti sieltä, minne se yhteiskunnassa alinomaan yritetään sulkea. Järjetön pahuus ja vääryys eivät ole enää ulkopuolellamme: raiskauksissa, yksityisasunnoissa tehdyissä tapoissa tai ”luusereiden” itsemurhissa.
Jokela toi järjettömältä tuntuvan pahan suoraan keskellemme, ja meihin sattuu, koska meidän on katsottava sitä silmiin.
Tähän asti olemme tuudittautuneet. Kaikesta yhteisöllisestä on leikattu niin konkreettisesti kuin henkisestikin, eikä toisista välittäminen ole jäänyt leikkuukirveeltä paitsi. Kaikesta muusta olemme suurin piirtein karsineet paitsi omaan napaamme tuijottamisesta.
Samaan aikaan olemme sulkeneet silmämme todellisuudelta ja toivoneet, ettei ulossuljettu koskaan pääsisi kontrollista – tai jos pääsisikin, niin paha ei sattuisi omalle kohdalle.
Eräs suuresti arvostamani ihminen totesi taannoin: Maailmassa tapahtuu jatkuvasti järjettömiä asioita, joita turvattua elämää elävä ihminen ei voi koskaan käsittää. Ihmisten on vaikea hyväksyä ja sietää mahdollisuutta, että pahan edessä puhuminen, kuunteleminen ja ymmärtäminenkään eivät aina auta. Järjetöntä, elämän tuhoavaa, pahuutta ei voida kuitenkaan koskaan kitkeä täydellisesti, vaikka meillä olisi massoittain poliiseja ja psykologeja ja opettajat ja vanhemmat huolehtisivat lapsistaan.
Jonkun pitäisi uskaltaa kysyä nyt, olisivatko Jokelan surmat olleet estettävissä. Ja jonkun toisen, riittävän monen, pitäisi uskaltaa vastata, että ei. Että siinäkin tilanteessa, jossa tekijää lähellä olevat ihmiset olisivat tehneet parhaansa, jotain olisi voinut jäädä huomaamatta – tai sitten teon olisi tehnyt joku muu.
Tällainen vastaus ei tarkoittaisi, että meidän pitäisi alistua pahan olemassaoloon ja jäädä odottamaan uutta verilöylyä. Pikemminkin tosiasioiden tunnustaminen olisi lähtökohta uudelle, entistä aidommalle välittämiselle.
Se olisi oikeastaan välttämätöntä, jotta tulevaisuudesta voitaisiin yrittää rakentaa paremmin siedettävä.
tiistai 6. marraskuuta 2007
Kaivinkone nro. 3
Kaivinkone on jäänyt lelulaatikkoon,
eikä meistä kumpikaan sitä kaipaa.
Tanssimme Rikun tahtiin olohuoneessa
Living la Vida Loca!
Sinun perässäsi kulkiessani,
portaita ylös ja alas,
minä seuraan jokaista elettäsi,
jokaisen askeleesi kohdalla hymyilen.
Sinä lastaat elämäni niin täyteen,
että murusia valuu lattialle.
Sinä rakennat minusta ihmisen
kuin kasaisit vuorta hiekkalaatikolla.
eikä meistä kumpikaan sitä kaipaa.
Tanssimme Rikun tahtiin olohuoneessa
Living la Vida Loca!
Sinun perässäsi kulkiessani,
portaita ylös ja alas,
minä seuraan jokaista elettäsi,
jokaisen askeleesi kohdalla hymyilen.
Sinä lastaat elämäni niin täyteen,
että murusia valuu lattialle.
Sinä rakennat minusta ihmisen
kuin kasaisit vuorta hiekkalaatikolla.
lauantai 3. marraskuuta 2007
Satua kauniimpi
Kukapa elämää helppoa haluaisi.
Ken prinsessojen taakkaa varsin kadehtisi.
Kukapa osaisi arvostaa onnea,
jos elo ain' olisi kuin satua kaunista.
Todellisuutta, todellisuutta nyt!
Sitä olen halajamaan syntynyt.
Sillä ihmeet eivät voi tarinoissa tapahtua,
vaan vasta kun näyttelijä on astellut näyttämöltä.
Ah, näitä aikoja, ah täyttymyksen janoa.
Kun tiedän eläväni, enkä sokeasti kuvittele.
Ken prinsessojen taakkaa varsin kadehtisi.
Kukapa osaisi arvostaa onnea,
jos elo ain' olisi kuin satua kaunista.
Todellisuutta, todellisuutta nyt!
Sitä olen halajamaan syntynyt.
Sillä ihmeet eivät voi tarinoissa tapahtua,
vaan vasta kun näyttelijä on astellut näyttämöltä.
Ah, näitä aikoja, ah täyttymyksen janoa.
Kun tiedän eläväni, enkä sokeasti kuvittele.
tiistai 30. lokakuuta 2007
Asioiden tärkeysjärjestyksestä
Onko maailmassa mitään merkittävämpää
kuin nähdä lapsen pukevan
ensi kertaa
sukat jalkaansa.
kuin nähdä lapsen pukevan
ensi kertaa
sukat jalkaansa.
Minuus, kieli ja ymmärtäminen
Kukaan ei voi sanoa mitään vain itsestään.
Itsensä voi nähdä ainoastaan suhteessa muihin.
...
Nähdä itsensä ja olla ajattelematta näkemäänsä
on kuin ottaisi valokuvan ja heittäisi sen heti pois.
Kuva itsestä on kuin valokuva.
Se on aktuaalisesti totta vain hetken,
mutta potentiaalisesti läpi koko elämän.
...
Kieli on olemassa vain kahden tai useamman ihmisen välillä.
Kieli on merkkejä ja sääntöjä, joilla merkkejä käytetään.
Kieli kuvaa ajatuksia ja tunteita laaja-alaisesti.
...
Ymmärtäminen on ajatus- ja tunne-erojen tasoittumista kahden tai useamman ihmisen välillä.
Ymmärtää voi periaatteessa vain itseään, käytännössä ei ketään, sillä itsensä voi nähdä vain suhteessa toisiin.
Itsensä voi nähdä ainoastaan suhteessa muihin.
...
Nähdä itsensä ja olla ajattelematta näkemäänsä
on kuin ottaisi valokuvan ja heittäisi sen heti pois.
Kuva itsestä on kuin valokuva.
Se on aktuaalisesti totta vain hetken,
mutta potentiaalisesti läpi koko elämän.
...
Kieli on olemassa vain kahden tai useamman ihmisen välillä.
Kieli on merkkejä ja sääntöjä, joilla merkkejä käytetään.
Kieli kuvaa ajatuksia ja tunteita laaja-alaisesti.
...
Ymmärtäminen on ajatus- ja tunne-erojen tasoittumista kahden tai useamman ihmisen välillä.
Ymmärtää voi periaatteessa vain itseään, käytännössä ei ketään, sillä itsensä voi nähdä vain suhteessa toisiin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)