Juostuamme joitakin kilometrejä pysähdymme suuren mäen juurelle.
"Mene!", hän kehottaa. "Mä odotan tässä."
Rinteen alaosa on loivaa polkua, jota kapuan kepeästi. Kun mäki jyrkkenee, tiivistän askellusta. Isken askeleeni korostetulla voimalla lumeen. Minä tai maailma, jomman kumman on suistuttava tänään radaltaan.
Viisikymmentä metriä ennen huippua on pakko pysähtyä. Ohuen pakkasilman piinaama hengitykseni kulkee pihisten, viiltelee matkallaan kurkkua ja keuhkoputkea. Lihaksiin pesinyt maitohappo on jähmettänyt raajani.
Suostun tasapeliin. Kävelen.
Huipulta avautuu näkymä yli pimeän pääkaupunkiseudun. Tuuli tulee kaula-aukosta sisään ja nostaa ihon kananlihalle. Istun hankeen. Ajatus tulee ja tappaa vilun.
Huipullakaan ei ole autiota, täälläkään en ole yksin. Hän seuraa kulkuani aina.
Illalla saunassa käytyämme puhun Hänestä. Hän kuuntelee sanojani vieressäni. Makaamme olohuoneen lattialla. Tuijotan kattoa, kun en vieläkään pysty katsomaan kohti.
Puhun myös enkeleistä ja siitä, miten musiikki kierrättää samaa suojelusteemaa laulusta toiseen.
Toivon, että jonain päivänä saan olla Hänen kaltainen lapsillemme. En kuitenkaan enkeli, sillä silloin en olisi sitä, mitä lapset eniten tarvitsevat.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti