Tekstit nousevat jostain määrittelemättömästä. Viuhuvat ohitseni, kiihdyttävät vauhtiaan kun ojennan käsiäni tarttuakseni.
Pitkiä lauseita. Lyhyttä tavaraa. Sekatavaraa.
Viimein saan otteen jostakin ohuesta. Vedän sitä itseeni kaikin voimin.
Takauma aikaan jolloin Musiikki vielä soi korvissani enkä ollut pienuuttani silmiin katsellut. Kaikki alkoi silloinkin näin, muistan hatarasti.
Kun olio on riittävän lähellä huomaan pyydystäneeni parven hajaltelmia. Viimeksi se oli pieni ystävä, joka jäi meren taakse.
En voi sanoa pettyneeni. En ole enää sellainen saalistaja, joka olin ennen Sairautta, mutta kukapa haluaisi säilyä muuttumattomana läpi elämän.
Kukako sitten, onko sillä väliä. Inspiroituneena seuramies kirjainten lempimä. Väsyneenä, niin kuin nyt, vain hieman liian väsynyt.
Mies, isä, poika ja tyytyväinen olen aina. Siinä ovat palaset, jotka antavat mahdollisuuden kirjoittaa ja rajoittavat sitä.
Työhön ruvettuani on parasta jäädä lomalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti