Samuli Edelmann laulaa virsiä, ja minä leijun menneisyydessäni. Olen ala-asteen aamunavauksessa. Urkuharmoni soi, ja luokanopettaja laulaa jykevällä bassollaan. Pidän lapsenkäsissäni hiirenkorville plarattua virsikirjaa. Sen ensimmäiselle sivulle olen kirjoittanut tikkukirjaimin nimeni ja luokkani.
Kirjan muovinen kansi liimaantuu nihkeyttään kiinni kämmenpohjiin. Silkkipaperin ohuita sivuja on käännettävä varoen. Ennenkokematon ja iänkaikkinen lyövät kättä tässä tammikuisessa pakkasaamussa. On kuin kaikki olisi alun alkaenkin suunniteltu luomaan koululaiseen muistijäljen, joka on nouseva esiin läpi hänen lopun elämänsä.
Ja nyt laulaa Samuli. Tai lauloi kesällä, Luhangan kirkossa. Äänityksistä oli lehdessä juttu, jota pidin enemmän kornina kuin ihmisen perimmäisiä tunteita luotaavana. Ei juttu huono ollut, mutta jäin silti miettimään, kuinka mahdotonta sanoin on tavoittaa sitä, mitä virsissä soi.
Ja silti minunkin on pakko kirjoittaa. Joku pakottaa.
Nämä sävelet, sanat, hiljaisuus säkeiden välillä, tunnelma. Ne kantavat minua, nostavat ja kuljettavat kuin aivan kuin se jokin, joka on kuljettanut minua lohdullaan yli kaikkien koettelemusten.
En ole koskaan kulkenut yksin.
Näitä virsiä kuunnellessa jään miettimään, missä asuu se jumala, josta ihmiset yhdessä jakamallaan kielellä puhuvat. Mistä syntyy kollektiivinen uskominen, joka on synnyttänyt maailmanuskonnot?
Vai onko matka hänen luokseen sittenkin vain matka omaan sisimpään? Missä kulkee se raja, jonka jälkeen henkilökohtainen muuttuu jaetuksi?
Voisiko olla niin, että löydämme ensin rauhan sisältämme ja kun käsitämme, että muutkin sitä kaipaavat, luomme jumalan yhteiseksi nimittäjäksi.
Lauseista viimeinen on kerettiläinen, mutta paljon kauniimpi kuin ulkoannettu Totuus.
