Jokelan koulusurmista on kaksi päivää, ja maassa vallitsee vielä pitkään paitsi suru myös kollektiivinen epätietoisuus.
Etenkin meitä, jotka olimme luodeilta kaukana, kalvaa miltei perverssi tarve tietää kaikki mahdollinen. Tapahtumia, yksityiskohtia ja taustoja kootaan yhteen kuin palapeliä. Kaikki haluvat tietää, mitä oikeasti tapahtui ja miksi?
Tämä tirkistely on inhimillistä ja siksi osin hyväksyttävääkin. Silti tällaiset kysymykset ovat myös perin turhauttavia. On nimittäin niin, että syiden ja tässä tapauksessa myös syyllisten etsintä peittää paljon enemmän kuin paljastaa.
Kukaan ei näytä pohtivan mahdollisuutta, että vastausta ei koskaan saada. Että kaikkia palapelin paloja ei löydetä tai että paloja onkin enemmän kuin kokonaiseen ja ehjään kuvaan tarvittaisiin.
Jos tätä myllerrystä onnistuu katsomaan edes hieman ulkopuolisena, on päällimmäinen vaikutelma se, että paha on nyt päässyt irti sieltä, minne se yhteiskunnassa alinomaan yritetään sulkea. Järjetön pahuus ja vääryys eivät ole enää ulkopuolellamme: raiskauksissa, yksityisasunnoissa tehdyissä tapoissa tai ”luusereiden” itsemurhissa.
Jokela toi järjettömältä tuntuvan pahan suoraan keskellemme, ja meihin sattuu, koska meidän on katsottava sitä silmiin.
Tähän asti olemme tuudittautuneet. Kaikesta yhteisöllisestä on leikattu niin konkreettisesti kuin henkisestikin, eikä toisista välittäminen ole jäänyt leikkuukirveeltä paitsi. Kaikesta muusta olemme suurin piirtein karsineet paitsi omaan napaamme tuijottamisesta.
Samaan aikaan olemme sulkeneet silmämme todellisuudelta ja toivoneet, ettei ulossuljettu koskaan pääsisi kontrollista – tai jos pääsisikin, niin paha ei sattuisi omalle kohdalle.
Eräs suuresti arvostamani ihminen totesi taannoin: Maailmassa tapahtuu jatkuvasti järjettömiä asioita, joita turvattua elämää elävä ihminen ei voi koskaan käsittää. Ihmisten on vaikea hyväksyä ja sietää mahdollisuutta, että pahan edessä puhuminen, kuunteleminen ja ymmärtäminenkään eivät aina auta. Järjetöntä, elämän tuhoavaa, pahuutta ei voida kuitenkaan koskaan kitkeä täydellisesti, vaikka meillä olisi massoittain poliiseja ja psykologeja ja opettajat ja vanhemmat huolehtisivat lapsistaan.
Jonkun pitäisi uskaltaa kysyä nyt, olisivatko Jokelan surmat olleet estettävissä. Ja jonkun toisen, riittävän monen, pitäisi uskaltaa vastata, että ei. Että siinäkin tilanteessa, jossa tekijää lähellä olevat ihmiset olisivat tehneet parhaansa, jotain olisi voinut jäädä huomaamatta – tai sitten teon olisi tehnyt joku muu.
Tällainen vastaus ei tarkoittaisi, että meidän pitäisi alistua pahan olemassaoloon ja jäädä odottamaan uutta verilöylyä. Pikemminkin tosiasioiden tunnustaminen olisi lähtökohta uudelle, entistä aidommalle välittämiselle.
Se olisi oikeastaan välttämätöntä, jotta tulevaisuudesta voitaisiin yrittää rakentaa paremmin siedettävä.
